Kaiku ja syvyyden psykoakustiikka

Mitä jälkikaiku todella välittää

Jokainen akustinen tila tuottaa saman perusrakenteen: suoran äänen, joukon varhaisia heijastuksia, jotka saapuvat ensimmäisten kymmenien millisekuntien aikana, sekä tiheämmän, hajanaisemman myöhäisen jälkikaiun hännän. Kuulojärjestelmä käyttää näiden osien välistä tasapainoa, ei mitään yksittäistä osaa, arvioidakseen, kuinka kaukana lähde on ja kuinka suurelta sitä ympäröivä tila tuntuu. Kun nostat lauluraidan jälkikaikulähetystä, et lisää "tunnelmaa" abstraktisti — manipuloit suoraan suoran äänen ja jälkikaiun suhdetta, jota kuulojärjestelmä käyttää etäisyyden arviointiin.

Tämä päättely ei ole passiivista. Tutkimus jälkikaiun vaikutusten havaintotason kompensaatiosta erillisissä testisanoissa osoittaa, että kuuntelijat säätävät aktiivisesti huoneen ominaisuuksien mukaan arvioidessaan kuulemaansa sen sijaan, että kohtelisivat jälkikaiun värittymää kiinteänä vääristymänä ^[10]. Käytännössä juuri siksi jälkikaiuhäntä, joka kuulostaa liialliselta yksinään, usein katoaa havaittavasti muiden elementtien ollessa läsnä — kuulojärjestelmä kompensoi tilaa, ei vain kuule sitä.

Todelliset huoneet algoritmeja vastaan, ja miksi ero on pienempi kuin miltä se tuntuu

Tuottajat väittelevät konvoluutiosta versus algoritmisesta jälkikaiusta ikään kuin todellisen ja keinotekoisen jälkikaiun välinen havaintoero olisi itsestäänselvä. Sitä on testattu suoraan. Tutkimus, joka vertasi keinotekoisten jälkikaikualgoritmien ja todellisen jälkikaiun havaittuja samankaltaisuuksia, havaitsi, että kaksi voidaan tehdä riittävän lähelle toisiaan, jotta erosta lakkaa tulemasta miksauspäätöksen kannalta merkityksellinen ^[5][7]. Erikseen työ, joka arvioi todellista tallennettua huoneääntä keinotekoista tunnelmaa vastaan immersiivisten äänijärjestelmien takakanavissa, tarkasteli samaa kysymystä spatiaalisen äänen kontekstissa, samankaltaisella varauksellisella vastauksella — keinotekoinen jälkikaiku ei ole huonompi korvike jokaisessa suhteessa, se on erilainen kompromissien joukko ^[8].

Käytännön seuraus on, että "autenttisuuden" tavoittelu jälkikaikualgoritmissa ratkaisee yleensä väärää ongelmaa. Kuuntelijoiden on osoitettu huomaavan kynnyskäyttäytymisen — onko jälkikaiuhäntä ylipäätään kuultavissa epäideaalisessa, ei-hajanaisessa kentässä — mikä on mitattu suoraan ^[9], sekä sen, miten häntä jakautuu kahden korvan välillä, mikä muuttaa havaittua leveyttä ja sijaintia ^[10]. Nämä ovat miksauspäätöksiä. Konvoluutio versus algoritminen on enimmäkseen työnkulkupäätös.

Yksi aineisto: mitä kukin jälkikaikuparametri todella ohjaa

Jälkikaikuliitännäisen säätimien tulkitseminen tätä taulukkoa vasten on hyödyllisempää kuin sen esiasetusten nimien lukeminen. "Hall" ja "Plate" kuvaavat vaimenemisen luonnetta; ne eivät kerro mitään esiviiveestä tai binauraalisesta leviämisestä, missä suurin osa miksauksen havaintotason työstä todella tapahtuu.

Jälkikaiku kuulon lisätyn todellisuuden (AR) ongelmana, ei koristeena

Tuore työ myöhäisen jälkikaiun ja jälkikaikuajan muokkaamisesta kuulon lisätyssä todellisuudessa kahdessa eri huoneessa on hyödyllinen uudelleenkehys tuotannolle, vaikka se tulee hyvin erilaisesta sovelluksesta ^[1]. Taustalla oleva kysymys — miten kuulojärjestelmä päivittää arvionsa tilasta, kun myöhäistä jälkikaiukenttää muutetaan riippumatta kaikesta muusta — on juuri se kysymys, johon tuottaja vastaa joka kerta automatisoidessaan jälkikaikulähetystä. Jälkikaiun suunnittelu on kontrolloitu kuulon AR-ongelma: suunnittelet kuvitteellista huonetta ja pyydät kuuntelijoita uskomaan siihen käyttäen vain niitä vihjeitä, joita kuulojärjestelmän tiedetään painottavan.

Jälkikaikuajan arviointia koskeva mittaustyö, mukaan lukien kaksivaiheiset algoritmit vaimenemisajan poimimiseksi tallennetuista signaaleista, on tässä merkittävää vähemmän näyttävästä syystä: se on perusta sille, miten "huoneeseen sovittavat" liitännäiset toimivat, ja sille, miksi ne onnistuvat epätasaisesti eri lähdemateriaaleilla ^[3][4].

Käytännön kehys

Käsittele jälkikaikupäätökset tässä järjestyksessä, koska se peilaa järjestystä, jossa kuulojärjestelmä käyttää vihjeitä:

1. Aseta suoran äänen ja jälkikaiun suhde ensin dry/wet-tasapainolla. Tämä yksin asettaa näennäisen etäisyyden.
2. Aseta esiviive toiseksi, jotta transienttipainotteinen lähde (laulu, virveli) pysyy ymmärrettävänä ennen kuin tila saapuu.
3. Aseta vaimenemisaika kolmanneksi tilan koolle ja luonteelle, kun etäisyys on jo oikein.
4. Aseta binauraalinen leviäminen viimeiseksi leveydelle — se on hienojakoisin säätö ja se, joka katoaa helpoimmin, jos kolme aiempaa ovat väärin.

Tämän tekeminen käänteisessä järjestyksessä — esiasetuksen valitseminen sen vaimenemisluonteen perusteella ja sen jälkeen taistelu miksauksen kanssa etäisyyden saamiseksi oikein — on yleinen epäonnistumisen tapa, ja se on enemmän järjestysvirhe kuin makuvirhe.

Yleisimmät kysymykset

Related reading

• Peittoilmiö: miksi miksauksesi kuulostaa sotkuiselta
• Mitä syntetisointi todella tekee